Avoautolla Alpeille -Roadtrip 2013

Best Western hotel Cremona Palace ****, Cremona, Italy

Koska olemme olleet hiukan verkon ulkopuolella, ei tänne ole paljoa kuulumisia tullut päiviteltyä.

Olemme pikku vastoinkäymisistä huolimatta selvinneet melkoisista alppiteistä, ja selvinneet Italian puolelle. Tässä hiukan päivitystä menneistä päivistä.

Viimeisimmän postauksen jälkeen veimme auton aamulla samalle Toyotan merkkikorjaamolle jossa lämmityslaitteen kenno ohitettiin. Vaikka hiukan epäilin miten homma toimisi, jotenkin ihmeellisesti paikan päällikkö todellakin onnistui hommaamaan alle vuorokaudessa korjaamoonsa Chevy Cavalierin takajarrusylinterin.

Eli tässäkin äärimmäisen suuri kiitos korjaamolle, palvelu oli äärimmäisen hyvää, työnjälki todella huolellista ja lopputulos onnistunut.

Saatuamme auton kasaan, lähdimme siis kohti Italiaa. Koska jarrut ja kaikki muukin pelasi, jatkoimme kuten suunniteltu kohtalaisen mäkisiä teitä pitkin, välttäen moottoriteitä ja muuta tylsää. Italian rajan ylitimme ennen Lientziä kääntyvällä pikkutiellä, jossa Itävalta-Italia -raja leikkasi tien yli 2000 metrin korkeudessa. Koska raja oli auki Italiaan päin vain joka tunnin ensimmäiset 15 minuuttia, saimme hyvää aikaa ihastella maisemia ja nauttia kioskin ylihintaisesta välipalasta.

Italian puolelle päästyämme jatkoimme pujotellen vuoriston lomassa kulkevia solateitä, kohti Sveitsin rajaa. Maisemat olivat upean jylhiä, vuoret kallioisia ja karuja. Ainoa vastus oli valtava turistiliikenne, pohjois-italia on kovin suosittu matkailupaikka varsinkin saksalaisille. Milloin edessä kynti karavaanari, milloin turistibussi, ja vuoristoteillä ei juuri ohituksen mahdollisuutta ollut.

Matka kuitenkin joutui vaikka ilta painoi päälle, pääsimme Meranon kaupungin laidalle kun ilta alkoi laskeutua. Paikassa oli todella paljon majoitusta, pensiune, hotel ja kaikenlaisia majoituskylttejä riitti.

Mutta kierrettyämme turhaan noin tunnin (!!!!) ja varmaan kymmenen majataloa, alkoi epätoivo iskeä. Joka paikka oli aivan täynnä saksalaisia turisteja. Ilta laskeutui, emme olleet syöneet mitään ja tilanne oli kovin ärsyttävä. Lisäksi AUTOSTA HÄVISI VILKUT. Halvin tarjous oli 81e/hlö/yö, melkein ainoasta hotellista jossa sitä tilaa olisi ollut.

Kuitenkin, sattumalta löysimme esikaupunkialueella, melkein teollisuusalueen rajalta, todella syrjäisen majatalon jota piti herttainen vanha mummo. Hinta majoitukselle oli 27e/yö sisältäen aamiaisen, ja se kelpasi. Lähdimme vielä kaupunkiin ja kävimme pizzalla, kuten italiassa kuuluu. Hyvä ruoka, parempi mieli, ja edukas yöpaikka.

Seuraavana aamuna yritin katsoa auton vilkkuja, tulin siihen tulokseen että rele on palanut kiinni, hätävilkut toimivat ok, mutta normaali vilkku jäi vaan palamaan. Ja koska autossa on punaiset vilkut takana, kuten amerikkalaisessa autossa kuuluu, yhtenäisesti palava punainen valo ei takana tulijalle kerro euroopassa yhtään mitään.

Korjaus oli tulokseton koska vilkkujen releestä ei ollut mitään käryä, ja meidän piti joutua eteenpäin. Tarkoituksena oli ajaa legendaarinen Stelvio pass (2757m) ja perään maailman vaarallisempien teiden joukkoonkin rankattu Gavia pass, joka kulkee yksikaistaisena mutta kaksisuuntaisena reilun 2600 metrin korkeudessa.

Lähdimme ajamaan kohti näitä ihmetellen kiinni olevia huoltoasemia ja kauppoja. Vesi oli lähes loppu, ja olisimme tarvinneet lisää, muttei mikään paikka ollut auki. Myöhemmin selvisi että pyhän Marian päivän takia ilmeisesti koko Italia isoja hotelleja ja mäkkäreitä lukuunottamatta oli kiinni.

Pysähdyimme onneksi itsepalvelu autopesulaan pesemään Chevyn, ja löysimme automaatista vettä. Pesu maksoi noin 6 euroa, ja automaatista löytyi jopa kuivaussäämiskä, ja matka jatkui puhtaalla kärryllä.

Stelvio pass on ehkä kuuluisin alppitie, ja odotukset olivat kovat. Lämpötila oli vielä melkein 2000 metrin korkeudessa 20 astetta, joten auto oli kovilla. Pysähdyimme yhden kerran jäähdyttelemään ja jatkoimme serpentiinitietä ylöspäin.

Huipulla avautui paitsi hurjat näköalat, myös aika hurja turistirysä. Moottoripyörää, polkupyörää ja kaikenlaista autoa oli parkkipaikat täynnä. Ajoimme auton hiekkaparkkiin jonkun hotellin nurkalle, ja otin pari valokuvaa autosta huipulla. Sitten päätimme nostaa rätin ja lähetä katsomaan huippua, sekä etsimään välipalaa, MUTTA AUTO EI KÄYNNISTYNYT. Virrat päälle laitettua bensiinipumpun pitäisi nostaa paine yhdellä surahduksella, mutta nyt ääni oli vain epämääräinen vaikerrus, auto starttasi muttei luvannut.

Kokemuksesta tiesin että tilanne oli aika paha, mutta pelkkä auton jäähtyminen saattaisi auttaa. Jätimme auton siihen paikkaan jäähtymään ja kävimme ihmettelemässä huippua, otimme eräänlaiset kuumat koirat grilliltä, ja menimme takaisin autolle.

Ilma oli melko viileä huipulla, noin 10 astetta. Tällä kertaa bensapumppu kuulosti paremmalta ja auto lähti vaivoin käyntiin reilulla kaasunkäytöllä.

Lähdimme etenemään kohti Gavia passia, melko helpottuneina että pyörät taas pyörivät.

Gavia pass on kuuluisa, mutta ei ihan samanlainen turistirysä kuin muut. Toisin kuin muut tiet joita olimme ajaneet, Gavia pass ei ole punainen tai edes keltainen
tie kartalla, vaan onnettoman piskuinen valkoinen viiva.

Stelvio passin puolelta nousu oli kohtalainen, paljon kapeampi kuin aikaisemmat suositummat tiet. Nousu huipulle sujui sutjakasti, auto pysyi viileänä koska ajonopeus pystyi olemaan sallittu 40kmh melkein koko matkan. Huippu oli hieno, pilvet roikkuivat maan tasalla ja aivan huipulla, yli 2600 metrin korkeudessa oli uskomattoman kirkas turkoosinvihertävä vuoristojärvi.

Lähdimme laskeutumaan alaspäin, ja Gavia pass näytti luonteensa. Jalkakäytävän levyinen tie laskeutui alas vuorenreunaa, ilman kaiteita tai turva-aitoja. Kaikista kuumottavinta oli vastaantulevan liikenteen kohdalla, etenkin tiukassa mutkassa jossa tilaa oli hädintuskin yhdelle autolle. Tuolloin kumman jomman täytyi peruuttaa edelliselle levikkeelle, jolloin kaksi autoa juuri ja juuri sopi ohittamaan toisensa.

Tie ei sovellu kokemattomalle, mutta jos pitää alppiteistä, tuota reittiä ei saa jättää ajamatta. On aivan uskomattoman näköistä kun auton viereltä avautuu satoja metrejä rotkoa.

Kieltämättä reitin jälkeen tuntui hassulta, tie oli hurjin jonka olen koskaan ajanut. Jatkoimme eteenpäin, tällä kertaa nokka kohti merta, ja jättäen vuoret taakse. Maasto laskeutui nopeasti ja pian olimme enää noin 170 metrin korkeudessa, ja Italian pohjanmaa alkoi.

Maasto oli tasaista, kaupungit ja kylät muuttuivat surkeamman näköiseksi ja paska haisi. Paikallinen Liettua. Kävimme matkalla eräässä kaupungissa ensimmäisen kerran Suomen jälkeen mäkkärissä. Kauppakeskuksen Wlanilla sain ohjeet auton vilkkureleen sijainnista, ja korjasin vilkut vaihtamalla hätävilkkureleen vilkkureleen paikalle.

Ilta alkoi laskeutua, välimerelle ollen vielä 160km. Rupesimme etsimään majoitusta täältä Cremonasta, melko heikolla menestyksellä. Pimeyden laskeutumiseen asti etsittyämme ainoa vaihtoehto oli tämä hotelli, jossa yö maksoi 45e/hlö/yö.

Vaikka hinta meni budjetin yli aikalailla, ei matkanteko pimeässä oikein kiinnostanut ja pitäähän yksi yö reissusta viettää neljän tähden hotellissa, Italiassa.

Nyt, hyvin nukutun yön jälkeen ja täyttävä aamiainen myöhemmin, jatkamme matkaa aurinkoisessa säässä (28c) kohti välimerta ja uusia vastoinkäymisiä/seikkailuja.

ps. Hienot kuvat hävisivät, palautetaan joskus kun aikaa ja kunnon verkko!