First hotel Witt, Kalmar, Ruotsi
Lähdimme Belgiasta hitusen haikein mielin taas tien päälle, melkein jo taas tottuneina kodin mukavuuksiin ja kiireettömyyteen. Suuntasimme kohti Amsterdamia, jossa aioimme viettää seuraavan yön.
Saavuimme perille kohtalaisen hyvissä ajoin, matkan ollessa vain reilu 200km. Tiet ovat todella hyviä, ja jos välttää pahimpia ruuhka-aikoja, tilaa riittää. Rajoitukset ovat liikennemäärille ja tielle sopivia, josta johtuen liikennevirta sujuu hyvin. Kaahareita tai liikenteen tukkoja ei juurikaan huomaa, kun kaistoja riittää.
Amsterdam oli eloisa. Moni muu paikka sunnuntaina on ollut käytännössä suljettu, mutta damissa olisi hyvinkin voinut olla lauantai tai vaikka keskiviikkopäivä, ihmisvilinästä ja liikenteestä päätellen.
Liikennettä riittää, eikä paikka ole omalla autolla liikkujalle kovin kiitollinen, ei myöskään mitenkään mahdoton. Hyvin pian tuli kuitenkin selväksi, ettei varsinkaan tähän aikaan vuodesta halpoja majapaikkoja löytyisi autolla liikkujalle. Muutama vesiperä myöhemmin ja muutama tunti myöhemmin oli selvää, että ainoat kohtuuhintaiset majoitukset lähelläkään Amsterdamin keskustaa ovat keskustan hostellit, joita taas autolla on kovin vaikea lähteä katsomaan.
Pohdimme asiaa hyvän ruuan äärellä Burger King -ravintolassa. Aikaa oli mennyt paapoillessa ja majoituksen hinta karkaisi aika ylös, joten päädyimme jatkamaan eteenpäin.
Amsterdam on mielenkiintoinen paikka Euroopan mittakaavalla ajateltuna varsinkin, ja jos sen haluaa katsastaa, pidennetty viikonloppu vain repun kanssa on paras ratkaisu. Autoa sinne ei kannata raahata, varsinkin jos kiinnostaa muukin kuin pari museota ja kanavat.
Paikka on kyllä nätti, ja niitä kanavia riittää. Reppureissaajat värittävät kadut, porukkaa on todella paljon varsinkin elokuussa liikkeellä. Monet edullisemmat paikat olivat aivan täynnä.
Lähdimme kaupan kautta kohti merta, hiukan haikein mielin. Kuitenkin, meillä oli aikataulu, ja eteenpäin oli hyvä suunta. Ajoimme merenrantaa pitkin kohti isohkoa siltaa/kynnästä, joka on merenrantaa katsoen damista pohjoiseen.
Matkalla aloimme katsella majoituksia, ja kävi selväksi ettei pensioneja tai muutakaan löytyisi kovin helposti. Saksalaiset karavaanarit kansoittivat merenrannan camping- alueet, ja mökkikylät osoittautuivat yhä uudestaan sittenkin turistien omistussiirtolapuutarhamökeiksi.
Pari turhaa kokeilua myöhemmin, kellon ollessa noin kahdeksan, löysimme Nokian navigaattorin suositteleman Pensionen. Paikka oli kohtuuhintainen ja kelpasi siihen väliin oikein hyvin, maksaen noin 35€/yö sisältäen aamupalan.
Illalla ajoimme vielä merenrantaan illistelemään ison veden aaltoja. Atlantin valtameren rannalla otimme pari olutta ja katselimme auringonlaskua, Arlena kasteli varpaansa meressä sekä löysi pari pikku simpukankuorta.
Huoneet olivat varsin kivat, ja jonkinlainen ilmastointikin löytyi. Aamupalalla tarjoiltiin mielenkiintoisia juttuja, mm. vaahtokarkkimönjäströsselileipää, enemmän tyttöjen juttu. Lähdimme siitä sitten kohtalaisen pitkälle siirtymälle, tavoitteena päästä Hampurin ohi ehkä jopa Tanskan puolelle.
Matkasta tai mistään ei ole hirveästi kerrottavaa koska tiet tai liikenne tai edes maisemat eivät hirveästi Suomesta eroa. Tottakai alankomaissa on alavaa mutta tasaista on pohjanmaallakin. Vain erilaiset puut ja olkikatot paljastivat ettei olla vielä ihan kotona.
Ajoimme usean kymmenen kilometrin mittaisen kynnäksen yli, alankomaitten rantaa pitkin suuntana pohjoinen. Ajoittain meri tarjosi katseltavaa, mutta usein maavallit peittivät näköalat valtamerelle. Tiettyjen sattumusten kautta päädyimme ajamaan ihan rantaa myöten kiertäen Hampurin kaukaa, mikä ei haitannut yhtään. Ainoa ongelma oli että eteen tuli Elbe -joki, joka oli jäänyt piiloon seuraavalle karttasivulle.
Onneksi aika helposti reitille sattui lautta, ja vaikka kello hiipi jo seitsemän kantturoille yllätyimme positiivisesti, jokea kynsi ainakin kolme tai neljä autolauttaa tauotta yli.
Pikku lauttamatka oli ihan mukava, ja odotella ei juurikaan tarvinnut. Hintaa tuli 14€ koko porukalle ja autolle, mutta reitin oikeaminen hitusen säästi melkein saman polttoaineena. Koska ilta lähestyi aloimme etsiä kattoa pään päälle. Kuten jo aiemmin ja myös myöhemmin on todistettu, majoituksen etsiminen pimeässä ei ole hauskaa pidemmän päälle.
Lautalta jatkoimme ylöspäin hyvin vaihtelevia pikkuteitä navin mukaan, ja vahingossa löysimme vanhan hotellin erään pikkukaupungin liepeiltä, uuden valtatien viereltä. Onneksi paikka oli auki, ja kohtuuhintainen (30€/hlö/yö, aamupalalla) oli varsin sopivaa pitkän päivän jälkeen.
Seuraavana aamuna lähdimme pisimmälle siirtymälle tällä reissulla, noin 750km aina Ruotsin puolelle, mieluiten aina Kalmar -nimiseen kaupunkiin. Matka sujui joutuisasti rajoituksen ollessa pitkälti 130kmh. Tanskan komeat sillat olivat kohtalaisen kalliit, yli 70€, mutta kyllä ne kannattaa kerran nähdä kerran matkan varrelle sattuvat.
Ruotsi sujui myös joutuisasti, mutta Kalmariin saavuimme varsin myöhään. Kamalan hintaiset majoitukset johtivat siihen että päädyimme lopulta hotelliin kymmenen jälkeen illalla, hintaa tuli 50€/hlö. Onneksi sentään tämän aamun aamupala oli massiivinen, eikä kenelläkään ole nälkä varmasti ennen iltaa.
Nyt lähdemme kohti Tukholmaa mahat täynnä, ja tietäen että reissu on kohta ohi. Kotiin on kiva tulla, mutta melkein kuukaudessa kerkeää arjen unohtaa. Illalla laiva lähtee klo 20.00, ollen huomenna Turun satamassa 7.30.
Koska meillä on kiire ne vähätkin kuvat jäävät seuraavaan kertaan. Aika mennä, tie kutsuu!
PS. Olemme löytäneet tällä reissulla jo La Resistancen, Skynetin ja Kalmarin unionin, ihan hyvin!
keskiviikko 28. elokuuta 2013
lauantai 24. elokuuta 2013
Stillnes 2.0
Privat apartment, Bryssel, Belgia
Kaupunkilomamme täällä Belgiassa jatkuu, ja olemme olleet jo melkein viikon paikallaan. Aika on mennyt nopeasti Brysseliä ihmetellessä ja etenkin vain lomaillessa. Tien päällä oleminen ja jokapäiväinen ruokapaikkojen sekä majapaikkojen etsiminen on paitsi palkitsevaa seikkailua ja hauskaa, myös joskus hitusen raskasta sekä väsyttävää. Oivaa vastapainoa on olla välillä tekemättä mitään ja antaa auton seisoa parkkihallissa.
Toissapäivänä heräsimme taas kauhean myöhään, ja syötyämme maittavan aamiaisen suuntasimme seikkailemaan metrolla kaupungille. Suurkaupungin metro oli juuri niin tunkkainen ja epäilyttävän näköinen kuin kuuluukin, ja oli allekirjoittaneen ensimmäinen metrokokemus. Päivällä varsin turvallinen, nopea ja helppo tapa matkata paikasta toiseen.
Kohteenamme oli Brysselin ihmeen, eli Atomiumin juurella sijaitsevat planetaario sekä Dino expo- näyttely. Atomium on paikallinen eiffeltorni, eli maailmannäyttelyä varten kyhätty varsin isokokoinen härdelli (kuva myöhemmin).
Matkamme metrolla sujui sutjakasti, jopa vasta-alkaja pärjää kyllä kunhan tutustuu turistimetrokarttaan ensin. Päästyämme perille hyvissä ajoin suunnistimme planetaariolle, ja koska esitykseen oli aikaa, ihmettelimme paikkaa ja söimme/joimme välipalaa jota sai kohtuu hintaan automaatista.
Itse esitys oli puolipallon muotoisessa planetaariossa aivan kuten olettaa saattaa. Sen aihe Violent Universe, joka karkeasti tarkoittaa universumin väkivaltaisia tapahtumia, tai ylipäätänsä katastrofeja jotka voivat sattua meidänkin planeettamme kohdalle.
Itse esitys oli mielenkiintoinen ja selitys oli saatavissa kuulokkeilla myös englanniksi. Esitys soveltuu hienosti myös vaikkei aiheista mitään tietäisikään, ja visuaalisesti se on varsin näyttävä. Hinta oli 6e/hlö ja kesto noin 40min. Aiheita taisi olla 4 muuta erilaista ja lisätietoa tarjoaa google.
Siitä suunnistimme Dino Expoon, joka oli jonkin sortin dinosaurusnäyttely. Odotukset vaihtelivat kämäisistä pahvidinoista ja luista aina Jurassic Parkiin, ehkä totuus oli jotain siltä ja väliltä.
Näyttelyssä oli yksi erittäin suuri miinus: siihen ei ollut saatavana englanninkielistä selostusta ja tietotaulut olivat myöskin vain paikallisilla kielillä. Ainoa mitä saimme oli säälittävä lehtinen, jossa tiedot olivat englanniksi. Tottakai sen plärääminen hämyisessä esityksessä oli tuskallisen tylsää ja vaikeaa, enkä itse ainakaan jaksanut.
Onneksi sikakallis (15e/hlö) näyttely tarjosi visuaalista silmänruokaa suurine dinosaurusmalleineen, jotka liikkuivat välillä jopa liiankin todentuntuisesti. Osa toki oli hiukan koomisen näköisiä, varsinkin liikkuvat silmät eivät aina olleet ihan mukana. Kuitenkin, useita metrejä korkea otus jonka teräviä hampaita täynnä olevat leuat louskuivat, saivat normaalin itsesuojeluvaiston heräämään, vaikka tekeleitä vain olivatkin. Ihan ok näyttely, vähän kallis ja englanti puuttui. Sopii dinohulluille.
Siitä suunnistimme kaupan kautta kotiin ja idlasimme telkkarin ja kaikenlaisten herkkujen kera loppuillan. Kaikki ovat varmaan lihoneet tällä reissulla 5kg.
Eilen taas emme heränneet yhtään aikaisemmin, ja lähdimme joskus alkuiltapäivästä liikkeelle aamupalan ja suihkun/kylvyn jälkeen. Käppäilimme keskustaan tarkoituksenamme tarkastaa paikallinen ostoskuja ja basaari.
Aivan ensimmäiseksi söimme tukevan annoksen Belgialaisia ranskanperunoita. Tikut ovat valtavia, ja ne uppo paistetaan tavalla joka tekee niistä todella hyviä. Perunat tarjoillaan usein majoneesin, ketsupin ja sipulin kera, ja iso annos niitä vie tehokkaasti suurenkin nälän pois. Taisi maksaa noin 4e/annos, ei kallista siis.
Siitä jatkoimme matkaa superkalliille ostoskadulle, josta olisi helposti saanut matkaan esimerkiksi uudet kengät 400€ tai tarjouksessa Cartierin 25000€ kellon, nyt vain 11000€.
Koska kukaan ei tuntenut tarvitsevansa kelloa tai kenkiä, suuntasimme kohti basaaria josta kuulemma on helppo ostaa nahkatakki. Ja, kuinkas siinä kävikään, sattumalta me kaikki satuimme tarvitsemaan nahkatakit. Osa ei tiennyt sitä vain etukäteen.
Basaarissa on melko tehokasta myyntiä. Pari myyntimiehen kojua myöhemmin eksyimme siihen joka koitui kohtaloksemme. Hyvin sliipattu, kenties turkista päin kotoisin oleva myyjä vakuutti meidät notkeilla puheillaan ja huomattavalla ammattitaidolla. Jokaisen myyjän tulisi ottaa oppia tästä miehestä, joka varmaan möisi jääpaloja inuiiteille tai sateenvarjoja saharaan.
Itse en oikeastaan takkia olisi tarvinnut ostettuani uuden keväällä, mutta katselin niitä sivussa. Velli osoitti kiinnostusta, Arlena tarvitsi takin ja Selja ei ainakaan etukäteen tiennyt tarvitsevansa. Kuitenkin, tämä myyntitykki etsi meille kaikille sopivat takit, jotka miellyttivät. Ketään ei päästetty kylmäksi, eräänlainen taidonnäyte pitää neljä asiakasta kiinni yhtä aikaa.
Takkien lähtöhintojen ollessa noin 150-180€, ja lopullisten hintojen ollessa 110-120€, emme sen kummemmin miettineet vaan ostimme takit. Onpahan kunnon tuliainen itselle, ja luulen että kun Suomeen asti selviämme takkikelit koittavat aika pian. Takkien laatu tuntui hyvältä, ja myyjä vakuutti nahan aitoudesta meidät käristämällä takkia sytyttimellä. Tekonahka ottaisi lämmöstä hyvin pian itseensä. Vastaavanlaiset takit maksanevat Suomessa noin 200-300€/kpl, arvioituna Kuopion nahkahuoneeseen verrattuna. Myyntimiehen elkeet jatkuivat loppuun asti, ja viereinen ravintola tarjosi meille oluet/teet/kahvin, kuka mitäkin otti. Basaari pitää yhtä.
Ostokrapulassa harhailimme keskustassa hetken, ja lähdimme sitten autokyydillä takaisin kotiin. Kävimme vielä isohkossa Carrefourissa, joka vastaa paikallista prismaa, ja otimme iltapalaa parille päivälle. Isäntäväki taas otti kärrillisen ruokaa että saa ruokittua nälkäiset vieraat. Ilta meni idlatessa, ja pari paikallista olutta tuli taas maisteltua.
Tänään heräsimme taas myöhään, viimeinen aamu. Olimme nääs päättäneet lähteä sunnuntaina taas tien päälle, ja etenemään kohti Suomea. Laiva on varattu keskiviikkoillalle, ja se kelluu seuraavaksi aamuksi Turun satamaan, josta alkaa viimeinen osuus kotiin.
Pikkuhiljaa herättyämme ja aamupala myöhemmin lähdimme paikalliseen mall -tyyliseen ostoskeskukseen. Se ei tarjonnut juuri mitään uutta, hyvin suomalaisen ostoskeskuksen tyylinen paikka. Kaikki paitsi Velli löysivät jotain, ja tulimme takaisin asunnolle. Keli on muuten ollut sateinen tänään, ainoita sadepäiviä reissulla. Huomennakin lähtö lienee sateisissa merkeissä, mutta Amsterdamissa aurinko jo paistanee...
Takaisin palattuamme tutkin hiukan emännän kanssa autoa, ja siivoamme sen illalla. En saanut typerää lämmittimen kennoa kaivettua esiin, ehkä ihan hyvä koska mitäpä sille osaisi täällä.
Kohta syömme viimeisen illallisen täällä, eri lähteiden mukaan se on mureketta, jänistä kanaa tai kania. Epäilen viimeistä, hyvää se lienee :P
Sen jälkeen auton siivous ja sauna, viimeinen ilta täällä Brysselissä. Huomenna pakkaamme taas repun ja auton, aloitamme pitkän matkan kotiin. Kohti uusia seikkailuja ja näkemättömiä paikkoja. Hankala kuvitella että muutaman päivän päästä olemme taas kotona.
Näihin tunnelmiin...
Niin hyvää milkaa ja sohvaa!
Mietteliäät epäsosiaaliset suomalaiset ovat mietteliäitä epäsosiaalisia suomalaisia.
Illemmalla sitten jo olutkin maistui
Tuollapäin on se metro!
Rakas Brysselissä :)
So, what's the plan again!?
Kylillä
Kauppakuja, se kalliimpi
Bryssel, keskusaluetta
Bryssel
Bryssel
Bryssel
Atomi
Suojelus dinoilta
REX ja saalis
Allekirjoittanut ja A, huomaa varjo
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Stillnes
Privat apartment, Bryssel, Belgia
Päiviä jolloin ei ole kiire minnekään, jokaiseen lomaan pitäisi kuulua niitä.
Eilinen meni ihan tekemättä mitään, muutamia paikallisia oluita ihan "kotosalla" maistellen. Pieni kiertoajelu toki tehtiin, tällä kertaa umpikattoisella autolla kylläkin. Chevy-o-matic on saanut levätä toissayöstä asti asunnon parkkihallissa, ja tuskimpa sitä huomennakaan häiritään.
Tänään herättyämme söimme varsin hyviä kotitekoisia pannukakkuja, ja suunnittelimme loppureissun aikataulua. Varsin kiireettömästi alkanut päivä jatkui samalla kaavalla kun tytöt lähtivät katsomaan paikallista ostosparatiisia eli suomeksi shoppailuhelvettiä, me Vellin kanssa taas suuntasimme varvassandaalit kohti Brysselin auto -ja sota/ilmailumuseota.
Museot sijaitsivat noin 1.5km päässä asunnosta ja marssimme sinne onnistuneesti ilman eksymisiä. Vaikka emme kummoisia kulttuuri-ihmisiä olekaan, ks museot ovat kyllä ihan mielenkiintoisia kenelle tahansa tekniikasta kiinnostuneelle.
Automuseo käsittää kattauksen hevoskärryistä aina 80 -luvun alkuun asti liikkumismuodoista, autoja riittää hienosti aivan historian alkuajoilta. Myös kilpa-autot ovat hyvin esillä. Aikaa koko paikan kiertämiseen menee ainakin tunti, liput maksoivat 9e/aikuinen.
Vieressä sijaitseva sotamuseo käsittää monia osioita. Paitsi miekkoja, sotanuijia sekä vanhoja aseita ja univormuja vitriineissä, se sisältää myös panssarivaunuja ja etenkin sotakoneita aina ensimmäisestä maailmansodasta F16 Falcon -hävittäjään.
Lentokoneita ja historiaa on reilusti esillä suuressa hallissa, ja lentoalusten harrastaja repii riemua varmasti tunnin-pari pelkästään tästä osiosta. Meillä meni ehkä tunti kaikkiaan koko sotamuseon sekä lentokone ja muitten osioitten katseluun.
Soitimme tytöille selvittyämme hotelleista, ja koska ne sankarit olivat vasta puolessa välissä kauppakeskusta, päätimme marssia keskustaan terassille.
Noin parin kilometrin marssi jo aiemman haahuilun päälle otti jaloille, koska lämpö oli pakottanut valitsemaan sandaalit. Onneksi löysimme kivan terassin, jonka yhteydessä olleesta valoisasta pubista löytyi paitsi aurinkoinen tarjoilija, myös hyvää patonkileipää sekä maistuvaa kylmää olutta. Kaikki mitä kaupungin kiertämisen päälle tarvitsee.
Tilattuamme toiset saimme tiedon että kauppakeskus on selätetty, ja lähdimme lompsimaan "kotiin". Perillä söimme hyvin, ja Velli sammui kolmannen oluen jälkeen, mutta heräsi myöhemmin katsomaan jalkapalloa. Itse katselen netistä uutista jossa kerrotaan Sosiaali -ja terveysministeriön aikovan laimentaa kaupassa myytävän oluen 3.5%, ja maistelen samalla 7.9% pehmeähköä Belgialaista olutta. Suomiko sivistynyt valtio!?
Tänään siis tyydytimme kaupungissa hiimailu osiota ja kulttuurikiintiötä, huomenna varmaan pällistelemme lisää Brysselin ihmeitä, ja siivoamme auton. Ehkä saan 7 millin hylsyn jostain että pääsen purkamaan sisäpuhaltimen koteloa, ja katsomaan mitä räjähtäneelle kennolle kuuluu.
Muutama kuva reissusta:
Päiviä jolloin ei ole kiire minnekään, jokaiseen lomaan pitäisi kuulua niitä.
Eilinen meni ihan tekemättä mitään, muutamia paikallisia oluita ihan "kotosalla" maistellen. Pieni kiertoajelu toki tehtiin, tällä kertaa umpikattoisella autolla kylläkin. Chevy-o-matic on saanut levätä toissayöstä asti asunnon parkkihallissa, ja tuskimpa sitä huomennakaan häiritään.
Tänään herättyämme söimme varsin hyviä kotitekoisia pannukakkuja, ja suunnittelimme loppureissun aikataulua. Varsin kiireettömästi alkanut päivä jatkui samalla kaavalla kun tytöt lähtivät katsomaan paikallista ostosparatiisia eli suomeksi shoppailuhelvettiä, me Vellin kanssa taas suuntasimme varvassandaalit kohti Brysselin auto -ja sota/ilmailumuseota.
Museot sijaitsivat noin 1.5km päässä asunnosta ja marssimme sinne onnistuneesti ilman eksymisiä. Vaikka emme kummoisia kulttuuri-ihmisiä olekaan, ks museot ovat kyllä ihan mielenkiintoisia kenelle tahansa tekniikasta kiinnostuneelle.
Automuseo käsittää kattauksen hevoskärryistä aina 80 -luvun alkuun asti liikkumismuodoista, autoja riittää hienosti aivan historian alkuajoilta. Myös kilpa-autot ovat hyvin esillä. Aikaa koko paikan kiertämiseen menee ainakin tunti, liput maksoivat 9e/aikuinen.
Vieressä sijaitseva sotamuseo käsittää monia osioita. Paitsi miekkoja, sotanuijia sekä vanhoja aseita ja univormuja vitriineissä, se sisältää myös panssarivaunuja ja etenkin sotakoneita aina ensimmäisestä maailmansodasta F16 Falcon -hävittäjään.
Lentokoneita ja historiaa on reilusti esillä suuressa hallissa, ja lentoalusten harrastaja repii riemua varmasti tunnin-pari pelkästään tästä osiosta. Meillä meni ehkä tunti kaikkiaan koko sotamuseon sekä lentokone ja muitten osioitten katseluun.
Soitimme tytöille selvittyämme hotelleista, ja koska ne sankarit olivat vasta puolessa välissä kauppakeskusta, päätimme marssia keskustaan terassille.
Noin parin kilometrin marssi jo aiemman haahuilun päälle otti jaloille, koska lämpö oli pakottanut valitsemaan sandaalit. Onneksi löysimme kivan terassin, jonka yhteydessä olleesta valoisasta pubista löytyi paitsi aurinkoinen tarjoilija, myös hyvää patonkileipää sekä maistuvaa kylmää olutta. Kaikki mitä kaupungin kiertämisen päälle tarvitsee.
Tilattuamme toiset saimme tiedon että kauppakeskus on selätetty, ja lähdimme lompsimaan "kotiin". Perillä söimme hyvin, ja Velli sammui kolmannen oluen jälkeen, mutta heräsi myöhemmin katsomaan jalkapalloa. Itse katselen netistä uutista jossa kerrotaan Sosiaali -ja terveysministeriön aikovan laimentaa kaupassa myytävän oluen 3.5%, ja maistelen samalla 7.9% pehmeähköä Belgialaista olutta. Suomiko sivistynyt valtio!?
Tänään siis tyydytimme kaupungissa hiimailu osiota ja kulttuurikiintiötä, huomenna varmaan pällistelemme lisää Brysselin ihmeitä, ja siivoamme auton. Ehkä saan 7 millin hylsyn jostain että pääsen purkamaan sisäpuhaltimen koteloa, ja katsomaan mitä räjähtäneelle kennolle kuuluu.
Muutama kuva reissusta:
Vellin tyhmä linux ei jaksanut viking linen varaussivua...
Matkalla alpeilla, vanhaa kuvaa feat. Seljan kädet ja kamera
Matkalla silmään sattui kiertotiellä hiukan osumaa ottanut kevyttunneli, hiukan kuumotti kohtalaisen kovaäänisellä autolla ajella kivivyöryalueella, ei paljoa betoni kiviä pitele...
Vanhaa kuvaa, pilvien tasalla yli 2500m...
Autonäyttelyn parhautta
Ilmailunäyttelyn parhautta
Autonäyttelyn parhautta, vedessä/maantiellä kulkeva menopeli, propellit takapuskurin alla. 60 luvun ihmeitä.
Ilmailunäyttelyn parhautta, ei vaadi selityksiä, Spitfire, taisi olla viimeisin mk.
Automuseo
Ilmailumuseo
tiistai 20. elokuuta 2013
Here we go...
Privat apartment, Bryssel, Belgia
Italia jäi taakse, ja vahingossa livahti välissä pari pientä maata kuten Luxemburg ja Ranska.
Italiasta lähdimme hyvillä mielin. Lähinnä siitä syystä että pääsimme viimein pois Italiasta. Järjettömän kallis bensa, ruoka ja hinnakas majoitus, puhumattakaan onnettomasta palvelusta, typeristä auki (tai kiinni) oloajoista, saavat matkailijan vaihtamaan maata mielellään.
Liikennekulttuuri on vaihteleva maanteillä, mutta kaupungeissa aivan järjetön. Mopot ja moottoripyörät eivät tunne liikennesääntöjä ja liikenne sekä merkit ovat usein hektistä ja äärimmäisen epäselvää.
Liikenteen sujuvuus moottoriteiden ulkopuolella on heikkoa, nopeusrajoitukset ovat keinotekoisen alhaiset ja liikenneympyrät sekä taajamat laskevat etenemisen nopeuden niin alas, ettei se ole mielekästä.
Moottoritiet sen sijaan maksavat noin 10€/150km, jonka tosin maksaa mielellään että pääsee etenemään pois mokomasta paikasta 130km/h, ja johtuen teiden hinnoittelusta liikenteen määrä on olematonta.
Se siitä Italiasta, nokka kohti Ranskaa. Ranskan kohdalla odotukset eivät olleet oikein kenelläkään kovin korkealla, mutta onneksi Italiaa huonommaksi on paha pistää.
Ylitimme Italia-Ranska rajan vuoristotiellä ja saavuimme samalla meidän viimeiselle alppiosuudelle, Ranskan alpeille. Jatkoimme rajan yli selvästi paremmin etenevällä tiellä, kohti pohjoista.
Matkalle sattui todella komeita teitä, ja vaikkemme enää kovin korkeille teille pyrkineetkään eräs solatie kulki reilussa 2600 metrissä, ja maisemat saivat ihme kyllä meidät vielä pysähtymään, vaikka vuoria on jo aikalailla nähty.
Pysähdyimme noin 100km Mont Blanc -vuoresta ja Sveitsin rajasta. Kävimme syömässä mäkkärissä ja päätimme katsella majoitusta samasta kaupungista. Sattumalta löysimme Ibis Budget -hotellin aivan mäkkärin vierestä, ja koska olimme tylsiä päätimme jäädä siihen. 27€/hlö/yö, kelpaa.
Illaksi haimme vielä viereisestä kauppakeskuksesta muutaman paikallisen oluen ja mässyä.
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Koska halusimme nähdä euroopan korkeimman vuoren, suuntasimme kohti Sveitsin rajaa. Emme kovin lähelle päässeet, ehkä jostain joku maisematie olisi mennyt, mutta melkein viiden kilometrin korkeuteen nousevat, aivan lumen ja jään peitossa olevat huiput tekivät kyllä vaikutuksen vain tuhannesta metristä pällisteltyäkin.
Meidän määränpäämme oli Besancon, jossa meitä odotti majapaikka paikallisen jampan luona. Koska Besancon oli täsmälleen pohjoisessa ja Sveitsin kärki tuli eteen, päätimme ajaa Sveitsin läpi ilman vignetteä.
Kaikeksi onneksi navigaattori ymmärsi hyvin maksuttomien teiden päälle, ja löysi hienon sekä kohtalaisen nopean reitin läpi Sveitsin, aivan Lake Genevan -rantaa myöten.
Koska Sveitsi ei ole EU -maa, kohtasimme pois mennessämme ensimmäisen "rajan" Homma nyt ei kovin vakuuttavaa ollut Venäjän, Ukrainan tai Moldovan rajoja nähneelle, mutta yllättäen pääsimme jonosta jututettavaksi. Pakoputketon avoauto jossa ei keulassa ole minkäänlaisia maatunnisteita, kilpi on erikoinen ja matkalaiset vähintään epäilyttäviä, herättivät ranskalaisen tullimiehen huomion.
Kielimuurista huolimatta saatuaan tietoonsa että olemme Suomesta, ja ettei meillä ole pahoja aikomuksia tai tullattavaa, saimme jatkaa takaisin EU:n puolelle. Polttoaine muuten oli halvempaa Sveitsissä kuin Ranskassa, vaikka muu hintataso lienee hitusen kovempi.
Jatkoimme matkaa Besanconiin, ja kävimme syömässä matkalla MÄKKÄRISSÄ, toivottavasti viimeinen kerta meillä kaikilla pitkään aikaan. Yritimme löytää tietöiden keskeltä juna-asemalle, josta paikallinen jamppa tuli meitä hakemaan ja johdatti meidät kotiinsa.
Paikallinen jamppa oli nimeltään Nimi, ja Arlenan ystävä. Hän majoitti meidät ja tarjosi iltapalaksi paitsi oluet, myös Ranskalaiseen tapaan kuuluvaa vedellä jatkettua anisviinaa sekä kotipolttoista, nimeä en muista, mutta hedelmäisen konjakin makuista noin 65% alkoholijuomaa.
Ilta meni mukavasti ja nukuimme hyvin sekä pitkään.
Seuraavana aamuna tai päivänä, söimme hiukan aamupalaa ja lähdimme kiertokävelylle Besanconiin. Sattumalta Besanconin Citadelista löytyi hitusen verran hienommat muurit ja tornit kuin Torunin paljon hehkutetusta linnoituskaupungista, vaikkakin korkeimmalla kohdalla sijaitsevaan Citadeliin hitusen joutuikin patikoimaan.
Päästyämme alas joimme kahvilassa kokikset ja söimme paikallisesta pikaruokapaikasta ostetut reissun parhaat paninit. Näillä eväillä pakkasimme auton taas kerran, ja käänsimme nokan pohjoiseen, pitkään siirtymään Brysseliin, Euroopan sydämeen.
Matkaa kertyi pitkälti yli 500km, ja koska lähtö venyi neljän kieppeille iltapäivälle, ajoimme isoja teitä tavoitteena ehtiä samana päivänä perille.
Ranskassa tiet ovat hyviä ja liikenne joutuu. Poliiseja on jonkin verran, ja kameroita, mutta liikenne etenee kivasti ja vaikka rajoitusta noudatetaan tarkasti, ovat ne järkevillä tasoilla. Yleisrajoitus on 90km/h, ja monesti 110km/h.
Ranska sujui joutuisasti, pari isompaa kaupunkia oli järkevästi ohitettu myös moottoriteillä. Pyyhkäisimme myös Luxemburgin minivaltion läpi, joskin tankkasimme kohtuullisen edullista ainetta tankin täyteen (1.34€/l).
Ranskasta eteenpäin tie oli melkein koko matkan 2-4 kaistaa/suunta, ja rajoitus 120km/h. Matka eteni nopeasti, vaihdoimme kuskia noin 100km välein. Pari pikku taukoa ja yli 500km myöhemmin saavuimme Brysseliin noin kello 23.30. Vastassa meitä olivat Arlenan vanhemmat jotka olivat jokin aika sitten muuttaneet tänne.
Purimme auton ja roudasimme kamat heidän huoneistoonsa, jossa majoitumme nyt muutaman päivän. Kieltämättä pitkän päivän päätteeksi maistui kotitekoinen lasagne sekä kylmä olut luvattoman hyvältä.
Pitkät yöunet ja täysin toimeton päivä tekivät/tekevät hyvää, kävimme tänään lähimarketista paikallisia oluita oltuamme tekemättä mitään koko päivän, ja tänään istumme iltaa syöden hyvää ruokaa ja maistellen paikallisia herkkuja.
Lähipäivinä katselemme Brysseliä ja lähiseutuja, käymme rannalla, ja rentoudumme ilman kiirettä katsella majoitusta tai ruokaa. Autokin saa levätä reilun 6000km ajon jälkeen, odotellen viimeistä noin 2500km ajosuoritetta. Toivottavasti ehtisin katsoa lämmittimen kennon sekä kiinnittää pakoputken loppupään uudestaan väliaikaisesti.
Reilu pariviikkoa on mennyt mukavasti, autoa ei ole tarvinnut hinata tai kuljettaa VIELÄ lavetilla, ja kukaan ei ole sairastunut. Mielenkiintoinen reissu on kieltämättä ollut.
Muutama kuva matkan varrelta:
Italia jäi taakse, ja vahingossa livahti välissä pari pientä maata kuten Luxemburg ja Ranska.
Italiasta lähdimme hyvillä mielin. Lähinnä siitä syystä että pääsimme viimein pois Italiasta. Järjettömän kallis bensa, ruoka ja hinnakas majoitus, puhumattakaan onnettomasta palvelusta, typeristä auki (tai kiinni) oloajoista, saavat matkailijan vaihtamaan maata mielellään.
Liikennekulttuuri on vaihteleva maanteillä, mutta kaupungeissa aivan järjetön. Mopot ja moottoripyörät eivät tunne liikennesääntöjä ja liikenne sekä merkit ovat usein hektistä ja äärimmäisen epäselvää.
Liikenteen sujuvuus moottoriteiden ulkopuolella on heikkoa, nopeusrajoitukset ovat keinotekoisen alhaiset ja liikenneympyrät sekä taajamat laskevat etenemisen nopeuden niin alas, ettei se ole mielekästä.
Moottoritiet sen sijaan maksavat noin 10€/150km, jonka tosin maksaa mielellään että pääsee etenemään pois mokomasta paikasta 130km/h, ja johtuen teiden hinnoittelusta liikenteen määrä on olematonta.
Se siitä Italiasta, nokka kohti Ranskaa. Ranskan kohdalla odotukset eivät olleet oikein kenelläkään kovin korkealla, mutta onneksi Italiaa huonommaksi on paha pistää.
Ylitimme Italia-Ranska rajan vuoristotiellä ja saavuimme samalla meidän viimeiselle alppiosuudelle, Ranskan alpeille. Jatkoimme rajan yli selvästi paremmin etenevällä tiellä, kohti pohjoista.
Matkalle sattui todella komeita teitä, ja vaikkemme enää kovin korkeille teille pyrkineetkään eräs solatie kulki reilussa 2600 metrissä, ja maisemat saivat ihme kyllä meidät vielä pysähtymään, vaikka vuoria on jo aikalailla nähty.
Pysähdyimme noin 100km Mont Blanc -vuoresta ja Sveitsin rajasta. Kävimme syömässä mäkkärissä ja päätimme katsella majoitusta samasta kaupungista. Sattumalta löysimme Ibis Budget -hotellin aivan mäkkärin vierestä, ja koska olimme tylsiä päätimme jäädä siihen. 27€/hlö/yö, kelpaa.
Illaksi haimme vielä viereisestä kauppakeskuksesta muutaman paikallisen oluen ja mässyä.
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Koska halusimme nähdä euroopan korkeimman vuoren, suuntasimme kohti Sveitsin rajaa. Emme kovin lähelle päässeet, ehkä jostain joku maisematie olisi mennyt, mutta melkein viiden kilometrin korkeuteen nousevat, aivan lumen ja jään peitossa olevat huiput tekivät kyllä vaikutuksen vain tuhannesta metristä pällisteltyäkin.
Meidän määränpäämme oli Besancon, jossa meitä odotti majapaikka paikallisen jampan luona. Koska Besancon oli täsmälleen pohjoisessa ja Sveitsin kärki tuli eteen, päätimme ajaa Sveitsin läpi ilman vignetteä.
Kaikeksi onneksi navigaattori ymmärsi hyvin maksuttomien teiden päälle, ja löysi hienon sekä kohtalaisen nopean reitin läpi Sveitsin, aivan Lake Genevan -rantaa myöten.
Koska Sveitsi ei ole EU -maa, kohtasimme pois mennessämme ensimmäisen "rajan" Homma nyt ei kovin vakuuttavaa ollut Venäjän, Ukrainan tai Moldovan rajoja nähneelle, mutta yllättäen pääsimme jonosta jututettavaksi. Pakoputketon avoauto jossa ei keulassa ole minkäänlaisia maatunnisteita, kilpi on erikoinen ja matkalaiset vähintään epäilyttäviä, herättivät ranskalaisen tullimiehen huomion.
Kielimuurista huolimatta saatuaan tietoonsa että olemme Suomesta, ja ettei meillä ole pahoja aikomuksia tai tullattavaa, saimme jatkaa takaisin EU:n puolelle. Polttoaine muuten oli halvempaa Sveitsissä kuin Ranskassa, vaikka muu hintataso lienee hitusen kovempi.
Jatkoimme matkaa Besanconiin, ja kävimme syömässä matkalla MÄKKÄRISSÄ, toivottavasti viimeinen kerta meillä kaikilla pitkään aikaan. Yritimme löytää tietöiden keskeltä juna-asemalle, josta paikallinen jamppa tuli meitä hakemaan ja johdatti meidät kotiinsa.
Paikallinen jamppa oli nimeltään Nimi, ja Arlenan ystävä. Hän majoitti meidät ja tarjosi iltapalaksi paitsi oluet, myös Ranskalaiseen tapaan kuuluvaa vedellä jatkettua anisviinaa sekä kotipolttoista, nimeä en muista, mutta hedelmäisen konjakin makuista noin 65% alkoholijuomaa.
Ilta meni mukavasti ja nukuimme hyvin sekä pitkään.
Seuraavana aamuna tai päivänä, söimme hiukan aamupalaa ja lähdimme kiertokävelylle Besanconiin. Sattumalta Besanconin Citadelista löytyi hitusen verran hienommat muurit ja tornit kuin Torunin paljon hehkutetusta linnoituskaupungista, vaikkakin korkeimmalla kohdalla sijaitsevaan Citadeliin hitusen joutuikin patikoimaan.
Päästyämme alas joimme kahvilassa kokikset ja söimme paikallisesta pikaruokapaikasta ostetut reissun parhaat paninit. Näillä eväillä pakkasimme auton taas kerran, ja käänsimme nokan pohjoiseen, pitkään siirtymään Brysseliin, Euroopan sydämeen.
Matkaa kertyi pitkälti yli 500km, ja koska lähtö venyi neljän kieppeille iltapäivälle, ajoimme isoja teitä tavoitteena ehtiä samana päivänä perille.
Ranskassa tiet ovat hyviä ja liikenne joutuu. Poliiseja on jonkin verran, ja kameroita, mutta liikenne etenee kivasti ja vaikka rajoitusta noudatetaan tarkasti, ovat ne järkevillä tasoilla. Yleisrajoitus on 90km/h, ja monesti 110km/h.
Ranska sujui joutuisasti, pari isompaa kaupunkia oli järkevästi ohitettu myös moottoriteillä. Pyyhkäisimme myös Luxemburgin minivaltion läpi, joskin tankkasimme kohtuullisen edullista ainetta tankin täyteen (1.34€/l).
Ranskasta eteenpäin tie oli melkein koko matkan 2-4 kaistaa/suunta, ja rajoitus 120km/h. Matka eteni nopeasti, vaihdoimme kuskia noin 100km välein. Pari pikku taukoa ja yli 500km myöhemmin saavuimme Brysseliin noin kello 23.30. Vastassa meitä olivat Arlenan vanhemmat jotka olivat jokin aika sitten muuttaneet tänne.
Purimme auton ja roudasimme kamat heidän huoneistoonsa, jossa majoitumme nyt muutaman päivän. Kieltämättä pitkän päivän päätteeksi maistui kotitekoinen lasagne sekä kylmä olut luvattoman hyvältä.
Pitkät yöunet ja täysin toimeton päivä tekivät/tekevät hyvää, kävimme tänään lähimarketista paikallisia oluita oltuamme tekemättä mitään koko päivän, ja tänään istumme iltaa syöden hyvää ruokaa ja maistellen paikallisia herkkuja.
Lähipäivinä katselemme Brysseliä ja lähiseutuja, käymme rannalla, ja rentoudumme ilman kiirettä katsella majoitusta tai ruokaa. Autokin saa levätä reilun 6000km ajon jälkeen, odotellen viimeistä noin 2500km ajosuoritetta. Toivottavasti ehtisin katsoa lämmittimen kennon sekä kiinnittää pakoputken loppupään uudestaan väliaikaisesti.
Reilu pariviikkoa on mennyt mukavasti, autoa ei ole tarvinnut hinata tai kuljettaa VIELÄ lavetilla, ja kukaan ei ole sairastunut. Mielenkiintoinen reissu on kieltämättä ollut.
Muutama kuva matkan varrelta:
Ranskan alpit
Ranskan alpit
Takapenkin beduiinit
lauantai 17. elokuuta 2013
Italy, Italy
B&B Marconi 29, Cervasca, Italy
Eilen nähtiin välimeri ja todettiin että Italia ei sovi kenellekään. Ainoa vaihtoehto on tulla tänne pakettimatkalle, ottaa tuulipuku mukaan ja postata rannalla/samassa hotellissa tuhannen muun turistin kanssa. Loma-aikaan, turistiseudulla, ei automatkailijalle ole mitään annettavaa paitsi jatkuva ruuhka, järjettömät hinnat ja vitutus.
Italia ei muutenkaan vakuuta. Luin ennen tätä reissua erään blogin (EPM) jossa Italiaa moitittiin aika kovin sanoin mutta hyvin perustein. Ikävä kyllä perusteet pitävät paikkansa. Paikat ovat kiinni ja auki miten sattuu, palvelu on mitä on, kohtuuhintainen majoitus on tiukassa ja kaikki hinnat ovat poskettomia. Parhaillaan premium laatuinen bensa maksaa noin kaksi euroa/litra.
Kaikki muukin maksaa aikalailla, ja mäkkärissä vieraillessa voi vain muistella Puolassa syötyjä lukemattomia pihviaterioita parhaissa ravintoloissa, melkein samalla rahalla.
Okei, pohjois-italiassa on huikaisevan kauniita seutuja, mutta jos voi elää ilman Stelvio/gavia pass vierailua, kannattaa täältä pysyä poissa. Tai palata takaisin Itävaltaan, koska aika lähellä rajaa mokomat sijaitsevat.
Näimme siis välimeren ja se riitti. Turistirysät vaan eivät ole automatkailijan paikka, sinne mennään lentokoneella. Autolla mennään sinne minne ei lentäen mennä/pääse.
Mutta, nyt vielä Ranskan alppien läpi ja pikkuhiljaa pohjoista kohti, viimeiset vuoristotiet edessä.
Ps. Autosta tippui pakoputki eilen, loppuosa jonka väliaikaisesti laitoin kiinni kaksi vuotta sitten Romaniassa. Ei vieläkään jätetty välille, hyvin tehtyä putkea! ;)
Pari kuvaa:
Pakollinen välimerikuva
Eilen nähtiin välimeri ja todettiin että Italia ei sovi kenellekään. Ainoa vaihtoehto on tulla tänne pakettimatkalle, ottaa tuulipuku mukaan ja postata rannalla/samassa hotellissa tuhannen muun turistin kanssa. Loma-aikaan, turistiseudulla, ei automatkailijalle ole mitään annettavaa paitsi jatkuva ruuhka, järjettömät hinnat ja vitutus.
Italia ei muutenkaan vakuuta. Luin ennen tätä reissua erään blogin (EPM) jossa Italiaa moitittiin aika kovin sanoin mutta hyvin perustein. Ikävä kyllä perusteet pitävät paikkansa. Paikat ovat kiinni ja auki miten sattuu, palvelu on mitä on, kohtuuhintainen majoitus on tiukassa ja kaikki hinnat ovat poskettomia. Parhaillaan premium laatuinen bensa maksaa noin kaksi euroa/litra.
Kaikki muukin maksaa aikalailla, ja mäkkärissä vieraillessa voi vain muistella Puolassa syötyjä lukemattomia pihviaterioita parhaissa ravintoloissa, melkein samalla rahalla.
Okei, pohjois-italiassa on huikaisevan kauniita seutuja, mutta jos voi elää ilman Stelvio/gavia pass vierailua, kannattaa täältä pysyä poissa. Tai palata takaisin Itävaltaan, koska aika lähellä rajaa mokomat sijaitsevat.
Näimme siis välimeren ja se riitti. Turistirysät vaan eivät ole automatkailijan paikka, sinne mennään lentokoneella. Autolla mennään sinne minne ei lentäen mennä/pääse.
Mutta, nyt vielä Ranskan alppien läpi ja pikkuhiljaa pohjoista kohti, viimeiset vuoristotiet edessä.
Ps. Autosta tippui pakoputki eilen, loppuosa jonka väliaikaisesti laitoin kiinni kaksi vuotta sitten Romaniassa. Ei vieläkään jätetty välille, hyvin tehtyä putkea! ;)
Pari kuvaa:
Auton korjauksen yrittämistä lämmittimen kennon räjähdyksen jälkeen, Itävalta.
Best Western hotel Cremona Palace ****, Cremona, Italy
Koska olemme olleet hiukan verkon ulkopuolella, ei tänne ole paljoa kuulumisia tullut päiviteltyä.
Olemme pikku vastoinkäymisistä huolimatta selvinneet melkoisista alppiteistä, ja selvinneet Italian puolelle. Tässä hiukan päivitystä menneistä päivistä.
Viimeisimmän postauksen jälkeen veimme auton aamulla samalle Toyotan merkkikorjaamolle jossa lämmityslaitteen kenno ohitettiin. Vaikka hiukan epäilin miten homma toimisi, jotenkin ihmeellisesti paikan päällikkö todellakin onnistui hommaamaan alle vuorokaudessa korjaamoonsa Chevy Cavalierin takajarrusylinterin.
Eli tässäkin äärimmäisen suuri kiitos korjaamolle, palvelu oli äärimmäisen hyvää, työnjälki todella huolellista ja lopputulos onnistunut.
Saatuamme auton kasaan, lähdimme siis kohti Italiaa. Koska jarrut ja kaikki muukin pelasi, jatkoimme kuten suunniteltu kohtalaisen mäkisiä teitä pitkin, välttäen moottoriteitä ja muuta tylsää. Italian rajan ylitimme ennen Lientziä kääntyvällä pikkutiellä, jossa Itävalta-Italia -raja leikkasi tien yli 2000 metrin korkeudessa. Koska raja oli auki Italiaan päin vain joka tunnin ensimmäiset 15 minuuttia, saimme hyvää aikaa ihastella maisemia ja nauttia kioskin ylihintaisesta välipalasta.
Italian puolelle päästyämme jatkoimme pujotellen vuoriston lomassa kulkevia solateitä, kohti Sveitsin rajaa. Maisemat olivat upean jylhiä, vuoret kallioisia ja karuja. Ainoa vastus oli valtava turistiliikenne, pohjois-italia on kovin suosittu matkailupaikka varsinkin saksalaisille. Milloin edessä kynti karavaanari, milloin turistibussi, ja vuoristoteillä ei juuri ohituksen mahdollisuutta ollut.
Matka kuitenkin joutui vaikka ilta painoi päälle, pääsimme Meranon kaupungin laidalle kun ilta alkoi laskeutua. Paikassa oli todella paljon majoitusta, pensiune, hotel ja kaikenlaisia majoituskylttejä riitti.
Mutta kierrettyämme turhaan noin tunnin (!!!!) ja varmaan kymmenen majataloa, alkoi epätoivo iskeä. Joka paikka oli aivan täynnä saksalaisia turisteja. Ilta laskeutui, emme olleet syöneet mitään ja tilanne oli kovin ärsyttävä. Lisäksi AUTOSTA HÄVISI VILKUT. Halvin tarjous oli 81e/hlö/yö, melkein ainoasta hotellista jossa sitä tilaa olisi ollut.
Kuitenkin, sattumalta löysimme esikaupunkialueella, melkein teollisuusalueen rajalta, todella syrjäisen majatalon jota piti herttainen vanha mummo. Hinta majoitukselle oli 27e/yö sisältäen aamiaisen, ja se kelpasi. Lähdimme vielä kaupunkiin ja kävimme pizzalla, kuten italiassa kuuluu. Hyvä ruoka, parempi mieli, ja edukas yöpaikka.
Seuraavana aamuna yritin katsoa auton vilkkuja, tulin siihen tulokseen että rele on palanut kiinni, hätävilkut toimivat ok, mutta normaali vilkku jäi vaan palamaan. Ja koska autossa on punaiset vilkut takana, kuten amerikkalaisessa autossa kuuluu, yhtenäisesti palava punainen valo ei takana tulijalle kerro euroopassa yhtään mitään.
Korjaus oli tulokseton koska vilkkujen releestä ei ollut mitään käryä, ja meidän piti joutua eteenpäin. Tarkoituksena oli ajaa legendaarinen Stelvio pass (2757m) ja perään maailman vaarallisempien teiden joukkoonkin rankattu Gavia pass, joka kulkee yksikaistaisena mutta kaksisuuntaisena reilun 2600 metrin korkeudessa.
Lähdimme ajamaan kohti näitä ihmetellen kiinni olevia huoltoasemia ja kauppoja. Vesi oli lähes loppu, ja olisimme tarvinneet lisää, muttei mikään paikka ollut auki. Myöhemmin selvisi että pyhän Marian päivän takia ilmeisesti koko Italia isoja hotelleja ja mäkkäreitä lukuunottamatta oli kiinni.
Pysähdyimme onneksi itsepalvelu autopesulaan pesemään Chevyn, ja löysimme automaatista vettä. Pesu maksoi noin 6 euroa, ja automaatista löytyi jopa kuivaussäämiskä, ja matka jatkui puhtaalla kärryllä.
Stelvio pass on ehkä kuuluisin alppitie, ja odotukset olivat kovat. Lämpötila oli vielä melkein 2000 metrin korkeudessa 20 astetta, joten auto oli kovilla. Pysähdyimme yhden kerran jäähdyttelemään ja jatkoimme serpentiinitietä ylöspäin.
Huipulla avautui paitsi hurjat näköalat, myös aika hurja turistirysä. Moottoripyörää, polkupyörää ja kaikenlaista autoa oli parkkipaikat täynnä. Ajoimme auton hiekkaparkkiin jonkun hotellin nurkalle, ja otin pari valokuvaa autosta huipulla. Sitten päätimme nostaa rätin ja lähetä katsomaan huippua, sekä etsimään välipalaa, MUTTA AUTO EI KÄYNNISTYNYT. Virrat päälle laitettua bensiinipumpun pitäisi nostaa paine yhdellä surahduksella, mutta nyt ääni oli vain epämääräinen vaikerrus, auto starttasi muttei luvannut.
Kokemuksesta tiesin että tilanne oli aika paha, mutta pelkkä auton jäähtyminen saattaisi auttaa. Jätimme auton siihen paikkaan jäähtymään ja kävimme ihmettelemässä huippua, otimme eräänlaiset kuumat koirat grilliltä, ja menimme takaisin autolle.
Ilma oli melko viileä huipulla, noin 10 astetta. Tällä kertaa bensapumppu kuulosti paremmalta ja auto lähti vaivoin käyntiin reilulla kaasunkäytöllä.
Lähdimme etenemään kohti Gavia passia, melko helpottuneina että pyörät taas pyörivät.
Gavia pass on kuuluisa, mutta ei ihan samanlainen turistirysä kuin muut. Toisin kuin muut tiet joita olimme ajaneet, Gavia pass ei ole punainen tai edes keltainen
tie kartalla, vaan onnettoman piskuinen valkoinen viiva.
Stelvio passin puolelta nousu oli kohtalainen, paljon kapeampi kuin aikaisemmat suositummat tiet. Nousu huipulle sujui sutjakasti, auto pysyi viileänä koska ajonopeus pystyi olemaan sallittu 40kmh melkein koko matkan. Huippu oli hieno, pilvet roikkuivat maan tasalla ja aivan huipulla, yli 2600 metrin korkeudessa oli uskomattoman kirkas turkoosinvihertävä vuoristojärvi.
Lähdimme laskeutumaan alaspäin, ja Gavia pass näytti luonteensa. Jalkakäytävän levyinen tie laskeutui alas vuorenreunaa, ilman kaiteita tai turva-aitoja. Kaikista kuumottavinta oli vastaantulevan liikenteen kohdalla, etenkin tiukassa mutkassa jossa tilaa oli hädintuskin yhdelle autolle. Tuolloin kumman jomman täytyi peruuttaa edelliselle levikkeelle, jolloin kaksi autoa juuri ja juuri sopi ohittamaan toisensa.
Tie ei sovellu kokemattomalle, mutta jos pitää alppiteistä, tuota reittiä ei saa jättää ajamatta. On aivan uskomattoman näköistä kun auton viereltä avautuu satoja metrejä rotkoa.
Kieltämättä reitin jälkeen tuntui hassulta, tie oli hurjin jonka olen koskaan ajanut. Jatkoimme eteenpäin, tällä kertaa nokka kohti merta, ja jättäen vuoret taakse. Maasto laskeutui nopeasti ja pian olimme enää noin 170 metrin korkeudessa, ja Italian pohjanmaa alkoi.
Maasto oli tasaista, kaupungit ja kylät muuttuivat surkeamman näköiseksi ja paska haisi. Paikallinen Liettua. Kävimme matkalla eräässä kaupungissa ensimmäisen kerran Suomen jälkeen mäkkärissä. Kauppakeskuksen Wlanilla sain ohjeet auton vilkkureleen sijainnista, ja korjasin vilkut vaihtamalla hätävilkkureleen vilkkureleen paikalle.
Ilta alkoi laskeutua, välimerelle ollen vielä 160km. Rupesimme etsimään majoitusta täältä Cremonasta, melko heikolla menestyksellä. Pimeyden laskeutumiseen asti etsittyämme ainoa vaihtoehto oli tämä hotelli, jossa yö maksoi 45e/hlö/yö.
Vaikka hinta meni budjetin yli aikalailla, ei matkanteko pimeässä oikein kiinnostanut ja pitäähän yksi yö reissusta viettää neljän tähden hotellissa, Italiassa.
Nyt, hyvin nukutun yön jälkeen ja täyttävä aamiainen myöhemmin, jatkamme matkaa aurinkoisessa säässä (28c) kohti välimerta ja uusia vastoinkäymisiä/seikkailuja.
ps. Hienot kuvat hävisivät, palautetaan joskus kun aikaa ja kunnon verkko!
Koska olemme olleet hiukan verkon ulkopuolella, ei tänne ole paljoa kuulumisia tullut päiviteltyä.
Olemme pikku vastoinkäymisistä huolimatta selvinneet melkoisista alppiteistä, ja selvinneet Italian puolelle. Tässä hiukan päivitystä menneistä päivistä.
Viimeisimmän postauksen jälkeen veimme auton aamulla samalle Toyotan merkkikorjaamolle jossa lämmityslaitteen kenno ohitettiin. Vaikka hiukan epäilin miten homma toimisi, jotenkin ihmeellisesti paikan päällikkö todellakin onnistui hommaamaan alle vuorokaudessa korjaamoonsa Chevy Cavalierin takajarrusylinterin.
Eli tässäkin äärimmäisen suuri kiitos korjaamolle, palvelu oli äärimmäisen hyvää, työnjälki todella huolellista ja lopputulos onnistunut.
Saatuamme auton kasaan, lähdimme siis kohti Italiaa. Koska jarrut ja kaikki muukin pelasi, jatkoimme kuten suunniteltu kohtalaisen mäkisiä teitä pitkin, välttäen moottoriteitä ja muuta tylsää. Italian rajan ylitimme ennen Lientziä kääntyvällä pikkutiellä, jossa Itävalta-Italia -raja leikkasi tien yli 2000 metrin korkeudessa. Koska raja oli auki Italiaan päin vain joka tunnin ensimmäiset 15 minuuttia, saimme hyvää aikaa ihastella maisemia ja nauttia kioskin ylihintaisesta välipalasta.
Italian puolelle päästyämme jatkoimme pujotellen vuoriston lomassa kulkevia solateitä, kohti Sveitsin rajaa. Maisemat olivat upean jylhiä, vuoret kallioisia ja karuja. Ainoa vastus oli valtava turistiliikenne, pohjois-italia on kovin suosittu matkailupaikka varsinkin saksalaisille. Milloin edessä kynti karavaanari, milloin turistibussi, ja vuoristoteillä ei juuri ohituksen mahdollisuutta ollut.
Matka kuitenkin joutui vaikka ilta painoi päälle, pääsimme Meranon kaupungin laidalle kun ilta alkoi laskeutua. Paikassa oli todella paljon majoitusta, pensiune, hotel ja kaikenlaisia majoituskylttejä riitti.
Mutta kierrettyämme turhaan noin tunnin (!!!!) ja varmaan kymmenen majataloa, alkoi epätoivo iskeä. Joka paikka oli aivan täynnä saksalaisia turisteja. Ilta laskeutui, emme olleet syöneet mitään ja tilanne oli kovin ärsyttävä. Lisäksi AUTOSTA HÄVISI VILKUT. Halvin tarjous oli 81e/hlö/yö, melkein ainoasta hotellista jossa sitä tilaa olisi ollut.
Kuitenkin, sattumalta löysimme esikaupunkialueella, melkein teollisuusalueen rajalta, todella syrjäisen majatalon jota piti herttainen vanha mummo. Hinta majoitukselle oli 27e/yö sisältäen aamiaisen, ja se kelpasi. Lähdimme vielä kaupunkiin ja kävimme pizzalla, kuten italiassa kuuluu. Hyvä ruoka, parempi mieli, ja edukas yöpaikka.
Seuraavana aamuna yritin katsoa auton vilkkuja, tulin siihen tulokseen että rele on palanut kiinni, hätävilkut toimivat ok, mutta normaali vilkku jäi vaan palamaan. Ja koska autossa on punaiset vilkut takana, kuten amerikkalaisessa autossa kuuluu, yhtenäisesti palava punainen valo ei takana tulijalle kerro euroopassa yhtään mitään.
Korjaus oli tulokseton koska vilkkujen releestä ei ollut mitään käryä, ja meidän piti joutua eteenpäin. Tarkoituksena oli ajaa legendaarinen Stelvio pass (2757m) ja perään maailman vaarallisempien teiden joukkoonkin rankattu Gavia pass, joka kulkee yksikaistaisena mutta kaksisuuntaisena reilun 2600 metrin korkeudessa.
Lähdimme ajamaan kohti näitä ihmetellen kiinni olevia huoltoasemia ja kauppoja. Vesi oli lähes loppu, ja olisimme tarvinneet lisää, muttei mikään paikka ollut auki. Myöhemmin selvisi että pyhän Marian päivän takia ilmeisesti koko Italia isoja hotelleja ja mäkkäreitä lukuunottamatta oli kiinni.
Pysähdyimme onneksi itsepalvelu autopesulaan pesemään Chevyn, ja löysimme automaatista vettä. Pesu maksoi noin 6 euroa, ja automaatista löytyi jopa kuivaussäämiskä, ja matka jatkui puhtaalla kärryllä.
Stelvio pass on ehkä kuuluisin alppitie, ja odotukset olivat kovat. Lämpötila oli vielä melkein 2000 metrin korkeudessa 20 astetta, joten auto oli kovilla. Pysähdyimme yhden kerran jäähdyttelemään ja jatkoimme serpentiinitietä ylöspäin.
Huipulla avautui paitsi hurjat näköalat, myös aika hurja turistirysä. Moottoripyörää, polkupyörää ja kaikenlaista autoa oli parkkipaikat täynnä. Ajoimme auton hiekkaparkkiin jonkun hotellin nurkalle, ja otin pari valokuvaa autosta huipulla. Sitten päätimme nostaa rätin ja lähetä katsomaan huippua, sekä etsimään välipalaa, MUTTA AUTO EI KÄYNNISTYNYT. Virrat päälle laitettua bensiinipumpun pitäisi nostaa paine yhdellä surahduksella, mutta nyt ääni oli vain epämääräinen vaikerrus, auto starttasi muttei luvannut.
Kokemuksesta tiesin että tilanne oli aika paha, mutta pelkkä auton jäähtyminen saattaisi auttaa. Jätimme auton siihen paikkaan jäähtymään ja kävimme ihmettelemässä huippua, otimme eräänlaiset kuumat koirat grilliltä, ja menimme takaisin autolle.
Ilma oli melko viileä huipulla, noin 10 astetta. Tällä kertaa bensapumppu kuulosti paremmalta ja auto lähti vaivoin käyntiin reilulla kaasunkäytöllä.
Lähdimme etenemään kohti Gavia passia, melko helpottuneina että pyörät taas pyörivät.
Gavia pass on kuuluisa, mutta ei ihan samanlainen turistirysä kuin muut. Toisin kuin muut tiet joita olimme ajaneet, Gavia pass ei ole punainen tai edes keltainen
tie kartalla, vaan onnettoman piskuinen valkoinen viiva.
Stelvio passin puolelta nousu oli kohtalainen, paljon kapeampi kuin aikaisemmat suositummat tiet. Nousu huipulle sujui sutjakasti, auto pysyi viileänä koska ajonopeus pystyi olemaan sallittu 40kmh melkein koko matkan. Huippu oli hieno, pilvet roikkuivat maan tasalla ja aivan huipulla, yli 2600 metrin korkeudessa oli uskomattoman kirkas turkoosinvihertävä vuoristojärvi.
Lähdimme laskeutumaan alaspäin, ja Gavia pass näytti luonteensa. Jalkakäytävän levyinen tie laskeutui alas vuorenreunaa, ilman kaiteita tai turva-aitoja. Kaikista kuumottavinta oli vastaantulevan liikenteen kohdalla, etenkin tiukassa mutkassa jossa tilaa oli hädintuskin yhdelle autolle. Tuolloin kumman jomman täytyi peruuttaa edelliselle levikkeelle, jolloin kaksi autoa juuri ja juuri sopi ohittamaan toisensa.
Tie ei sovellu kokemattomalle, mutta jos pitää alppiteistä, tuota reittiä ei saa jättää ajamatta. On aivan uskomattoman näköistä kun auton viereltä avautuu satoja metrejä rotkoa.
Kieltämättä reitin jälkeen tuntui hassulta, tie oli hurjin jonka olen koskaan ajanut. Jatkoimme eteenpäin, tällä kertaa nokka kohti merta, ja jättäen vuoret taakse. Maasto laskeutui nopeasti ja pian olimme enää noin 170 metrin korkeudessa, ja Italian pohjanmaa alkoi.
Maasto oli tasaista, kaupungit ja kylät muuttuivat surkeamman näköiseksi ja paska haisi. Paikallinen Liettua. Kävimme matkalla eräässä kaupungissa ensimmäisen kerran Suomen jälkeen mäkkärissä. Kauppakeskuksen Wlanilla sain ohjeet auton vilkkureleen sijainnista, ja korjasin vilkut vaihtamalla hätävilkkureleen vilkkureleen paikalle.
Ilta alkoi laskeutua, välimerelle ollen vielä 160km. Rupesimme etsimään majoitusta täältä Cremonasta, melko heikolla menestyksellä. Pimeyden laskeutumiseen asti etsittyämme ainoa vaihtoehto oli tämä hotelli, jossa yö maksoi 45e/hlö/yö.
Vaikka hinta meni budjetin yli aikalailla, ei matkanteko pimeässä oikein kiinnostanut ja pitäähän yksi yö reissusta viettää neljän tähden hotellissa, Italiassa.
Nyt, hyvin nukutun yön jälkeen ja täyttävä aamiainen myöhemmin, jatkamme matkaa aurinkoisessa säässä (28c) kohti välimerta ja uusia vastoinkäymisiä/seikkailuja.
ps. Hienot kuvat hävisivät, palautetaan joskus kun aikaa ja kunnon verkko!
Storm is rizing..
Auto takajarrusylinterin vaihdossa
Itävalta-Italia -raja
Odottelemassa ylipääsyä, raja auki vain 15min/tunti
Stelvio pass, huippu, yli 2750m. Aika kuumottava paikka autolle hajota..
Gavia pass, huippu. Järvi yli 2600 korkeudessa.
Stelvio pass, laskeutuminen, huomaa tie
Vuoristopuro
Vuoria
Stelvio pass, nousupuoli. Huomaa tie.
Tunnelia
Gavia pass, huippu, minä ja Velli hiimaillaan
Vuoristojärvi yli 2600m korkeudessa
Gavia pass, huomaa tien reuna...!!!!
Gavia pass, loppua
Gavia pass, tienäkymää
Gavia pass, tienäkymää
tiistai 13. elokuuta 2013
Backflips
Mittersill, Austria
Tänään ei mennyt oikein putkeen.
Majoituimme lähellä Zel Am Zeen -kaupunkia, ja tänään oli tarkoitus pyyhkäistä Itävallasta Italiaan, muutaman noin 2000km korkean solan läpi ja majoittua Italiassa päivämatkan päässä legendaarisista Stelvio pass ja Gavia pass -solista (tuttuja mm. Top gear -ohjelmasta...).
Mutta toisin kävi. Söimme aamupalan pensionessa ja lähdimme tekemään matkaa. Juttelimme vielä lähtiessämme majatalon pitäjän kanssa autosta, miten vanha se on yms. Omistaja oli kuulemma todennut, että pieni auto, iso moottori, sen kuulee äänestä ;)
Hän kysyi vielä onko ollut ongelmia, johon vastasimme hymyillen ettei, ainakaan vielä. Niin. Vielä.
Lähdimme ajelemaan, A ajoi ja me Vellin kanssa olimme takapenkillä. Ajettuamme noin 35km kehittynyt hajuaistini oli haistavinaan jäähdytysnesteen, mutta avoauton takapenkillä tuuli kiertää sen verran, etten uskonut olevani oikeassa. Kuitenkin, kun hidastimme vauhtia, ja liikenne ruuhkautui, haju tuntui uudestaan. Totesin asian toisille, ja kuinkas ollakaan, kun liikuimme jonossa eteenpäin huomasin takanamme helvetillisen lätäkön Chevylle ominaista ruskeankukertavaa jäähdytysnestettä.
Eihän se auttanut kuin pysäyttää pyörät seuraavan talon kohdalla, ja pysähtyä ihmettelemään. Auto ampui jäähdytysnesteet pihalle, ja onneksi haju paljasti ongelman ennenkuin lämpömittari saavutti edes normaalin käyntilämmön. Onneksi ei sattunut moottoritiellä. TAI VUORELLA.
Okei, hyvin pian kävi selväksi että ongelma oli massiivinen jäähdytinnestevuoto ja se kohdistui lämmittimen kennoon, siis siihen joka antaa auton sisätilaan lämpöä. Helpon vinkin antoi puhallinsuulakkeista nouseva vieno nestehöyry, kun 110 asteinen jäähdytinneste höyrystyi ilmakoteloissa..
Noh, siinä vähän katseltiin, haettiin viereisestä talosta vettä, ja kokeiltiin käyntiin. Noin 30 sekunnissa auto ampui kolme litraa ainetta pihalle, eli käytännössä melkein mitä vesipumppu antoi. Tietysti ongelmaan oli tiedossa ratkaisu: ohittaa kenno. Mitä ilmeisimmin kennon koko pää oli revennyt, ja nesteet pääsivät ilmakoteloihin, joista tulivat ulos ilmastoinnin kondenssivesikanavasta. Onneksi eivät sisätiloihin vaan siististi konehuoneen kautta pihalle.
Homma ei ollut niin helppo, lämppärille menevät letkut paikallistin aika nopeasti menemään raidetangon ali tulipellistä läpi, eli yläkautta melko mahdoton ja alakautta suunnilleen yhtä helppo homma ilman nosturia. Ähräsin siinä aikani, kunnes tiettyjen sattumusten kautta paikallistimme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan korjaamon.
Scoutit kävivät varmistamassa, ja kyllä, saimme audienssin tunnin päähän nosturille. Chevyn siirto kävi kivasti, työnsimme sen tien reunaan talon pihasta jossa se oli, ja järjestelmä täyteen nestettä. Eikun urut auki ja muutama sata metriä ajoa. Auto jätti jälkeensä noin metrin levyisen vanan kuin sadetusvaunu, ja käytännössä tyhjensi järjestelmän tuolla matkalla.
Palvelu oli hyvää. Korjaamo oli Toyotan merkkiputka, ja meille luvattiin tunnissa huoltoaika. Kuitenkin, pällisteltyämme kymmenen minuuttia, tuli huoltomies ohjaamaan meidät sisään.
Noin 20 minuutin ährääminen tuotti Toyotan huoltomiehiltä täydellisen lämppärinkennon ohituksen, ja ongelma oli ratkaistu. Mutta, koska yleensä, enhän minä malta olla muualla kun auto on nosturilla ulkomailla, ja tälläkin kertaa se kostaantui, ehkä hyvällä tavalla.
Paitsi että hajuaisti, myös näkö on kehittynyt näitten romujen myötä, ja huomasin että toisen takajarrurummun kehä on kostea takaa. Siihen ei kummaista Sherlockia tarvitse että tajuaa työsylinterin olevan hitusen huonossa hapessa. Lieneekö eilinen 17km alamäki tehnyt tehtävänsä, vai onko ongelma ollut kauemmin, sitä en tiedä. Loppukeväästä katsastuksessa ei moista ongelmaa ollut.
Noh, raskain mielin kielsin huoltomiestä laskemasta autoa, ja keskustelimme hetken aiheesta. Vuotava jarrusylinteri, VAIKKA SE NYT EI JUURIKAAN VUODA, ei kuitenkaan ole vuorien kanssa oikein suotava yhdistelmä. Meille luvattiin alustavasti perjantaiksi varaosa, jos jäisimme odottamaan.
Se taas ei muita ainakaan innostanut, eikä oikein minuakaan. Hetken aikaa mietimme, muut menivät siivoamaan/järjestelemään autoa joka oli ihan sekaisin korjaussysteemin jäljiltä. Menin sitten neuvottelemaan vielä, kuinka nopeasti osat saataisiin ja olisiko mahdollista lähettää ne eri osoitteeseen, eteenpäin reitillä.
Tällä kertaa minua palveli ilmeisesti paikan johtaja, korjaamopäälikön sijaan. Hän pyysi rekisteriotteen, ja lupaili osia jopa seuraavalle päivälle. Kuitenkin, tehtyään tarkistuksen, osien aikataulu muuttuikin (ehkä) perjantaille.
Iso kiitos tälle kaverille, hän olisi voinut jättää tilanteen tähän. Kuitenkin, kuultuaan tilanteemme, hän sai idean soittaa ystävälleen, joka harrastaa amerikan autoja.
Tästä lähti käyntiin härdelli, jonka ansiosta osat ovat huomenna tojotan liikkeellä klo 9-11. Tämä taas ei olisi onnistunut ilman kontakteja, sekä liikkeen johtajan saksantaitoa.
Mielenkiinnolla odotan käykö osa, mutta jos käy, auto on taas täydessä iskussa. Silloin jatkamme kuin suunniteltu, joskin jos osat eivät käy, tai tulee uusia takaiskuja, joudumme varmaan jättämään vuoret tältä reissulta ja suuntaamaan keulan kohti Belgiaa, jossa meillä ainakin on tukikohta ja paremmin mahdollisuuksia toimia.
Joten, tässä kohtalaisen komeissa maisemissa pari-neljä olutta, hyvän ruuan päälle. Hiukan alkaa helpottaa tuo autovitutus.
Taas kerran opetus että vanhoilla romuilla reissatessa pitää jokaisesta onnistuneesta kilometristä ja päivästä olla kiitollinen, leikki voi loppua joskus hyvin lyhyeen.
Näihin tunnelmiin
Tänään ei mennyt oikein putkeen.
Majoituimme lähellä Zel Am Zeen -kaupunkia, ja tänään oli tarkoitus pyyhkäistä Itävallasta Italiaan, muutaman noin 2000km korkean solan läpi ja majoittua Italiassa päivämatkan päässä legendaarisista Stelvio pass ja Gavia pass -solista (tuttuja mm. Top gear -ohjelmasta...).
Mutta toisin kävi. Söimme aamupalan pensionessa ja lähdimme tekemään matkaa. Juttelimme vielä lähtiessämme majatalon pitäjän kanssa autosta, miten vanha se on yms. Omistaja oli kuulemma todennut, että pieni auto, iso moottori, sen kuulee äänestä ;)
Hän kysyi vielä onko ollut ongelmia, johon vastasimme hymyillen ettei, ainakaan vielä. Niin. Vielä.
Lähdimme ajelemaan, A ajoi ja me Vellin kanssa olimme takapenkillä. Ajettuamme noin 35km kehittynyt hajuaistini oli haistavinaan jäähdytysnesteen, mutta avoauton takapenkillä tuuli kiertää sen verran, etten uskonut olevani oikeassa. Kuitenkin, kun hidastimme vauhtia, ja liikenne ruuhkautui, haju tuntui uudestaan. Totesin asian toisille, ja kuinkas ollakaan, kun liikuimme jonossa eteenpäin huomasin takanamme helvetillisen lätäkön Chevylle ominaista ruskeankukertavaa jäähdytysnestettä.
Eihän se auttanut kuin pysäyttää pyörät seuraavan talon kohdalla, ja pysähtyä ihmettelemään. Auto ampui jäähdytysnesteet pihalle, ja onneksi haju paljasti ongelman ennenkuin lämpömittari saavutti edes normaalin käyntilämmön. Onneksi ei sattunut moottoritiellä. TAI VUORELLA.
Okei, hyvin pian kävi selväksi että ongelma oli massiivinen jäähdytinnestevuoto ja se kohdistui lämmittimen kennoon, siis siihen joka antaa auton sisätilaan lämpöä. Helpon vinkin antoi puhallinsuulakkeista nouseva vieno nestehöyry, kun 110 asteinen jäähdytinneste höyrystyi ilmakoteloissa..
Noh, siinä vähän katseltiin, haettiin viereisestä talosta vettä, ja kokeiltiin käyntiin. Noin 30 sekunnissa auto ampui kolme litraa ainetta pihalle, eli käytännössä melkein mitä vesipumppu antoi. Tietysti ongelmaan oli tiedossa ratkaisu: ohittaa kenno. Mitä ilmeisimmin kennon koko pää oli revennyt, ja nesteet pääsivät ilmakoteloihin, joista tulivat ulos ilmastoinnin kondenssivesikanavasta. Onneksi eivät sisätiloihin vaan siististi konehuoneen kautta pihalle.
Homma ei ollut niin helppo, lämppärille menevät letkut paikallistin aika nopeasti menemään raidetangon ali tulipellistä läpi, eli yläkautta melko mahdoton ja alakautta suunnilleen yhtä helppo homma ilman nosturia. Ähräsin siinä aikani, kunnes tiettyjen sattumusten kautta paikallistimme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan korjaamon.
Scoutit kävivät varmistamassa, ja kyllä, saimme audienssin tunnin päähän nosturille. Chevyn siirto kävi kivasti, työnsimme sen tien reunaan talon pihasta jossa se oli, ja järjestelmä täyteen nestettä. Eikun urut auki ja muutama sata metriä ajoa. Auto jätti jälkeensä noin metrin levyisen vanan kuin sadetusvaunu, ja käytännössä tyhjensi järjestelmän tuolla matkalla.
Palvelu oli hyvää. Korjaamo oli Toyotan merkkiputka, ja meille luvattiin tunnissa huoltoaika. Kuitenkin, pällisteltyämme kymmenen minuuttia, tuli huoltomies ohjaamaan meidät sisään.
Noin 20 minuutin ährääminen tuotti Toyotan huoltomiehiltä täydellisen lämppärinkennon ohituksen, ja ongelma oli ratkaistu. Mutta, koska yleensä, enhän minä malta olla muualla kun auto on nosturilla ulkomailla, ja tälläkin kertaa se kostaantui, ehkä hyvällä tavalla.
Paitsi että hajuaisti, myös näkö on kehittynyt näitten romujen myötä, ja huomasin että toisen takajarrurummun kehä on kostea takaa. Siihen ei kummaista Sherlockia tarvitse että tajuaa työsylinterin olevan hitusen huonossa hapessa. Lieneekö eilinen 17km alamäki tehnyt tehtävänsä, vai onko ongelma ollut kauemmin, sitä en tiedä. Loppukeväästä katsastuksessa ei moista ongelmaa ollut.
Noh, raskain mielin kielsin huoltomiestä laskemasta autoa, ja keskustelimme hetken aiheesta. Vuotava jarrusylinteri, VAIKKA SE NYT EI JUURIKAAN VUODA, ei kuitenkaan ole vuorien kanssa oikein suotava yhdistelmä. Meille luvattiin alustavasti perjantaiksi varaosa, jos jäisimme odottamaan.
Se taas ei muita ainakaan innostanut, eikä oikein minuakaan. Hetken aikaa mietimme, muut menivät siivoamaan/järjestelemään autoa joka oli ihan sekaisin korjaussysteemin jäljiltä. Menin sitten neuvottelemaan vielä, kuinka nopeasti osat saataisiin ja olisiko mahdollista lähettää ne eri osoitteeseen, eteenpäin reitillä.
Tällä kertaa minua palveli ilmeisesti paikan johtaja, korjaamopäälikön sijaan. Hän pyysi rekisteriotteen, ja lupaili osia jopa seuraavalle päivälle. Kuitenkin, tehtyään tarkistuksen, osien aikataulu muuttuikin (ehkä) perjantaille.
Iso kiitos tälle kaverille, hän olisi voinut jättää tilanteen tähän. Kuitenkin, kuultuaan tilanteemme, hän sai idean soittaa ystävälleen, joka harrastaa amerikan autoja.
Tästä lähti käyntiin härdelli, jonka ansiosta osat ovat huomenna tojotan liikkeellä klo 9-11. Tämä taas ei olisi onnistunut ilman kontakteja, sekä liikkeen johtajan saksantaitoa.
Mielenkiinnolla odotan käykö osa, mutta jos käy, auto on taas täydessä iskussa. Silloin jatkamme kuin suunniteltu, joskin jos osat eivät käy, tai tulee uusia takaiskuja, joudumme varmaan jättämään vuoret tältä reissulta ja suuntaamaan keulan kohti Belgiaa, jossa meillä ainakin on tukikohta ja paremmin mahdollisuuksia toimia.
Joten, tässä kohtalaisen komeissa maisemissa pari-neljä olutta, hyvän ruuan päälle. Hiukan alkaa helpottaa tuo autovitutus.
Taas kerran opetus että vanhoilla romuilla reissatessa pitää jokaisesta onnistuneesta kilometristä ja päivästä olla kiitollinen, leikki voi loppua joskus hyvin lyhyeen.
Näihin tunnelmiin
Vuoriavuoriavuoriavuoria
Itävalta, alpit ja huikeus.
Läpi Via baltican, järjettömän liikenteen, Puolalaisten pikateiden ja lehmipolkujen, ohi polttavan kuuman Krakovan, kautta Slovakialaisen tivolin ja pitkien kilometrien, olemme saapuneet tänne. Maailman katolle.
Alpit kuulostaa hienolta. Kaikki ovat nähneet sieltä hienoja kuvia. Mutta joka paikasta saa hienoja kuvia jos haluaa, usein itse nähtyään paikan toteaa ettei se nyt ihan kuvien vertaista ollut. Mutta ei täällä.
Kun lähdimme Slovakiasta ostimme varmuuden vuoksi Vigneten joka mahdollisti sujuvan moottoritie siirtymisen Itävaltaan. Itävallassa sama homma heti rajalla. Suosittelen, valvonta on ihan jonkinlaista, ja jos jää kiinni sakot ovat aika tuntuvat.
Heti Wienin sivuutettuamme alkoi maaston muotoja erottaa taivaanrannassa. Aluksi ne olivat pienempiä/samaa kokoluokkaa kuin Slovakian rajalla olevat vuoret, ja ensimmäisen päivän huikaisevin suoritus oli 1700 metrin korkeuteen yltävä solatie. Upeaa.
Koska oli sunnuntai, kaikki oli kiinni, ja ruuan sekä majapaikan etsiminen oli taas vähän kiven alla. Majoituimme majatalossa Liezenin nurkilla.
Tähän asti siis oli ollut ihan okei. Kauniita laaksomaisemia ja sellaista, muttei mitään huikaisevan huikeaa.
Alpit eivät pettäneet. Eilen ajoimme solatien, jonka korkeus nousi yli 2500 metriin, ja olihan se huikeaa. Kuvauksessa voisi käyttää superlatiiveja aika paljonkin, mutta yritetään nytten.
Näköalat avautuivat paitsi lumisille vuorenhuipuille että smaragdinvihreille vuoristojärville, vesiputouksille ja jäätiköille. Jos ikinä tulee alpeille, ei saa tyytyä matalalla kulkeviin moottoriteihin tai valtateihin, täytyy käydä ylhäällä.
Ylhäällä, jossa pilvet roikkuvat samalla tasolla kuin itse olet, viileä ja raikas vuoristotuuli puhaltaa ja eteen avautuu kymmeniä kilometrejä solaa.
Vanha auto on aika kovilla, automaattilaatikko tuskin tykkää pakkovaihteilla alaspäin tulosta mutta jos toinen vaihtoehto on polttaa jarrut, niin ei se silloin haittaa.
Ajamamme sola oli maksullinen, mutta todellakin sen 23 euron arvoinen. Aikaa meni matkalla aikalailla, ja kun aloimme laskeutua huipulta, pimeys saapui. Huonohkoilla valoilla alastulo oli melko mielenkiintoista, mutta hyvä tie ja keli suosi.
Nyt loppuu taas aika, muutama kuva maistiaisiksi.
Ps. Vielä 3 korkeampaa reittiä jäljellä.
Alpit :P
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)