Tänään ei mennyt oikein putkeen.
Majoituimme lähellä Zel Am Zeen -kaupunkia, ja tänään oli tarkoitus pyyhkäistä Itävallasta Italiaan, muutaman noin 2000km korkean solan läpi ja majoittua Italiassa päivämatkan päässä legendaarisista Stelvio pass ja Gavia pass -solista (tuttuja mm. Top gear -ohjelmasta...).
Mutta toisin kävi. Söimme aamupalan pensionessa ja lähdimme tekemään matkaa. Juttelimme vielä lähtiessämme majatalon pitäjän kanssa autosta, miten vanha se on yms. Omistaja oli kuulemma todennut, että pieni auto, iso moottori, sen kuulee äänestä ;)
Hän kysyi vielä onko ollut ongelmia, johon vastasimme hymyillen ettei, ainakaan vielä. Niin. Vielä.
Lähdimme ajelemaan, A ajoi ja me Vellin kanssa olimme takapenkillä. Ajettuamme noin 35km kehittynyt hajuaistini oli haistavinaan jäähdytysnesteen, mutta avoauton takapenkillä tuuli kiertää sen verran, etten uskonut olevani oikeassa. Kuitenkin, kun hidastimme vauhtia, ja liikenne ruuhkautui, haju tuntui uudestaan. Totesin asian toisille, ja kuinkas ollakaan, kun liikuimme jonossa eteenpäin huomasin takanamme helvetillisen lätäkön Chevylle ominaista ruskeankukertavaa jäähdytysnestettä.
Eihän se auttanut kuin pysäyttää pyörät seuraavan talon kohdalla, ja pysähtyä ihmettelemään. Auto ampui jäähdytysnesteet pihalle, ja onneksi haju paljasti ongelman ennenkuin lämpömittari saavutti edes normaalin käyntilämmön. Onneksi ei sattunut moottoritiellä. TAI VUORELLA.
Okei, hyvin pian kävi selväksi että ongelma oli massiivinen jäähdytinnestevuoto ja se kohdistui lämmittimen kennoon, siis siihen joka antaa auton sisätilaan lämpöä. Helpon vinkin antoi puhallinsuulakkeista nouseva vieno nestehöyry, kun 110 asteinen jäähdytinneste höyrystyi ilmakoteloissa..
Noh, siinä vähän katseltiin, haettiin viereisestä talosta vettä, ja kokeiltiin käyntiin. Noin 30 sekunnissa auto ampui kolme litraa ainetta pihalle, eli käytännössä melkein mitä vesipumppu antoi. Tietysti ongelmaan oli tiedossa ratkaisu: ohittaa kenno. Mitä ilmeisimmin kennon koko pää oli revennyt, ja nesteet pääsivät ilmakoteloihin, joista tulivat ulos ilmastoinnin kondenssivesikanavasta. Onneksi eivät sisätiloihin vaan siististi konehuoneen kautta pihalle.
Homma ei ollut niin helppo, lämppärille menevät letkut paikallistin aika nopeasti menemään raidetangon ali tulipellistä läpi, eli yläkautta melko mahdoton ja alakautta suunnilleen yhtä helppo homma ilman nosturia. Ähräsin siinä aikani, kunnes tiettyjen sattumusten kautta paikallistimme muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan korjaamon.
Scoutit kävivät varmistamassa, ja kyllä, saimme audienssin tunnin päähän nosturille. Chevyn siirto kävi kivasti, työnsimme sen tien reunaan talon pihasta jossa se oli, ja järjestelmä täyteen nestettä. Eikun urut auki ja muutama sata metriä ajoa. Auto jätti jälkeensä noin metrin levyisen vanan kuin sadetusvaunu, ja käytännössä tyhjensi järjestelmän tuolla matkalla.
Palvelu oli hyvää. Korjaamo oli Toyotan merkkiputka, ja meille luvattiin tunnissa huoltoaika. Kuitenkin, pällisteltyämme kymmenen minuuttia, tuli huoltomies ohjaamaan meidät sisään.
Noin 20 minuutin ährääminen tuotti Toyotan huoltomiehiltä täydellisen lämppärinkennon ohituksen, ja ongelma oli ratkaistu. Mutta, koska yleensä, enhän minä malta olla muualla kun auto on nosturilla ulkomailla, ja tälläkin kertaa se kostaantui, ehkä hyvällä tavalla.
Paitsi että hajuaisti, myös näkö on kehittynyt näitten romujen myötä, ja huomasin että toisen takajarrurummun kehä on kostea takaa. Siihen ei kummaista Sherlockia tarvitse että tajuaa työsylinterin olevan hitusen huonossa hapessa. Lieneekö eilinen 17km alamäki tehnyt tehtävänsä, vai onko ongelma ollut kauemmin, sitä en tiedä. Loppukeväästä katsastuksessa ei moista ongelmaa ollut.
Noh, raskain mielin kielsin huoltomiestä laskemasta autoa, ja keskustelimme hetken aiheesta. Vuotava jarrusylinteri, VAIKKA SE NYT EI JUURIKAAN VUODA, ei kuitenkaan ole vuorien kanssa oikein suotava yhdistelmä. Meille luvattiin alustavasti perjantaiksi varaosa, jos jäisimme odottamaan.
Se taas ei muita ainakaan innostanut, eikä oikein minuakaan. Hetken aikaa mietimme, muut menivät siivoamaan/järjestelemään autoa joka oli ihan sekaisin korjaussysteemin jäljiltä. Menin sitten neuvottelemaan vielä, kuinka nopeasti osat saataisiin ja olisiko mahdollista lähettää ne eri osoitteeseen, eteenpäin reitillä.
Tällä kertaa minua palveli ilmeisesti paikan johtaja, korjaamopäälikön sijaan. Hän pyysi rekisteriotteen, ja lupaili osia jopa seuraavalle päivälle. Kuitenkin, tehtyään tarkistuksen, osien aikataulu muuttuikin (ehkä) perjantaille.
Iso kiitos tälle kaverille, hän olisi voinut jättää tilanteen tähän. Kuitenkin, kuultuaan tilanteemme, hän sai idean soittaa ystävälleen, joka harrastaa amerikan autoja.
Tästä lähti käyntiin härdelli, jonka ansiosta osat ovat huomenna tojotan liikkeellä klo 9-11. Tämä taas ei olisi onnistunut ilman kontakteja, sekä liikkeen johtajan saksantaitoa.
Mielenkiinnolla odotan käykö osa, mutta jos käy, auto on taas täydessä iskussa. Silloin jatkamme kuin suunniteltu, joskin jos osat eivät käy, tai tulee uusia takaiskuja, joudumme varmaan jättämään vuoret tältä reissulta ja suuntaamaan keulan kohti Belgiaa, jossa meillä ainakin on tukikohta ja paremmin mahdollisuuksia toimia.
Joten, tässä kohtalaisen komeissa maisemissa pari-neljä olutta, hyvän ruuan päälle. Hiukan alkaa helpottaa tuo autovitutus.
Taas kerran opetus että vanhoilla romuilla reissatessa pitää jokaisesta onnistuneesta kilometristä ja päivästä olla kiitollinen, leikki voi loppua joskus hyvin lyhyeen.
Näihin tunnelmiin
